Päädyin yösijaa etsiessäni tunkeutumaan luvattomasti tyhjillään olevaan merenrantahuvilaan. Pyydän vilpittömästi anteeksi paikan omistajalta, vannon, että kohtelin paikan henkeä mitä suurinta kunnioitusta tuntien. Huvilalta on suora näkymä Kruunuvuorenselän toisella puolella olevaan saareen, missä sijaitsee eläintarha. Housuni ja kenkäni olivat läpimärät rantamaastossa kävelemisestä ja tarvitsin paikkaa itseni ja vaatteiden kuivattamiseksi. Kesäasukkaat olivat kadonneet joskus satokauden aikana tai viimeistään sen loputtua, laittaneet haravan seinää vasten nojaamaan ja lähteneet. Katselin hetken ympärilleni ja kaikki oli hiljaista. Huomasin pitäväni tästä hiljaisuudesta, astuin sisälle mökkiin ja sytytin tulen. Pian huone oli lämmin ja horkka lähti raajoistani.
Suhteeni omistamiseen on ambivalentti eikä luultavasti juuri siksi aina vailla tuskaa. Huomasin täälläkin ollessani kateuden aallon käyvän lävitseni ja sumentavan näkökykyni hetkeksi kuvitellessani niitä tuntemattomia lapsia ja aikuisia, joilla oli mahdollisuus viettää kaikki kesänsä tämänkaltaisessa ympäristössä. Linnut ja veden loputon liike. Meri ja rannan puut kommunikoivat meille ihmisille saavuttamattomalla värähtelytasolla täyttäen tapahtuvan läheisyydessä olevat rauhalla. Voisimme saada tuon autuuden ilmaiseksi, mutta sen sijaan täytämme koko valveillaoloaikamme toisarvoisella jääden paitsi ympärillämme tapahtuvista ihmeistä. Ihmeitä ne lakkaavat olemasta vasta sitten, kun me yhdymme luontoon ja ne alkavat tapahtua meissä. Ihminen on tuomittu olemaan osa luontoa ja olemaan samalla sivullinen. Pitäisi vain osata ottaa tuo rauha vastaan ja antautua sille.
Hetkellinen sentimentaalisuuteni johtui luultavasti omista muistoistani, mutta niinhän se aina menee. Toisaalta ajatus omistamisesta on saanut minut aina tuntemaan epämääräistä raskautta jossain alempien kylkiluiden välissä, sisäpuolella. Pelkkä ajatuskin saa minut huolestumaan ja pysymään sängyssä valveilla niin kauan ettei kannata enää ajatella nukkuvansa kunnon yöunia. Kysynkin teiltä onko olemassa kolmatta tapaa omistamisen ja ei-omistamisen välissä?
Entisessä kotimaassani, Neuvostoliitossa, N:n kaupungissa, oli tapana juhlia opiskelun päättymistä ja asuntolasta lähtemistä, järjestämällä eräänlainen, millä sitä voisi yrittää kuvata, ehkä sanoilla hävityksen terrorin yö. Humalainen juhlijajoukko potki huoneiden ovet reikiä täyteen ja kundit kusivat koloista sisään, jotkut tytötkin yrittivät, tomaattikastikepullot levitettiin seinille, seinät tapetoitiin sanomalehdillä ja ikkunankehyksistä lensi ulos kaikki irtain. Jos joukossa oli rock-henkisiä nuoria, niin luultavasti heille tuli jossain vaiheessa humalatilaa mieleen Led Zeppelin-tyyppiset hotellikliseet. Koska televisioita ei ollut, niin muutenkin paska hella sai luvan kelvata. Se kammettiin hauikset pullistellen ensin ikkunalaudalle ja sitten lähetettiin matkaan riemukkaan "Eläköön kommunismi Afrikassa"-huudon saattelemana. Se putosi joka kerta maahan suoraan ikkunan alapuolelle. Paska hella.
